Mitä on oikeistopopulismin pinnan alla

Oikeistopopulismi on ollut nousussa niin euroopassa kuin Suomessakin. Perussuomalainen puolue kasvatti kannatustaa eduskuntavaaleissa ja nyt yrittää edelleen uutta jytkyä kuntavaaleissakin. Vaikka usein niin luullaan, oikeistopopulismi ei ole median hyödyntämistä eikä tyhjien lupausten antamista. Se ei myöskään ole pelkästään tunteenomaisuuden korostamista tai kielenkäytön kansanomaisuutta. Ne ovat vain perussuomalainen puolueen edustaman oikeistopopulismin pintaa, mutta eivät varsinaisesti liity sen olemukseen. Oikeistopopulismi esitää muutamia perusväittämiä kuten yhtenäinen sisäisesti ristiriidaton kansa, jonka etuja tulee puolustaa. Heidän ohjelmassa painotetaan suomalaisten omaa kansallissuvereniteettia. Toisaalta kansaa vastaan asettuu poliittinen eliitti, joka nähdään byrokraattisena ja epädemokraattisena. Persut eivät puhu taloudellisesta eliitistä eikä yhteiskunnan taloudellisista rakenteista. Kolmantena nousee esiin vatakkainasettelu kansan ulkopuolelle sijoittuvia kohtaan. Ulkopuolelta löydetään syntipukki monille ongelmille, mistä seuraa ennakkoluuloja, maahanmuuttovastaisuutta ja jopa rasismia. Oikeistopopulismi käyttää tässäkin poliittisen eliitin ja tavallisen väestön vieraantumista hyväkseen. Nyt kun työelämä on kovassa murroksessa, on epävarmoja pätkätöitä, omavastuun ja jatkuvan itsensäkehittämisen vaatimuksia ja joustavaa sopeutumista työelämän vaatimuksiin. Toimeentulon niukkuuden, työttömyyden ja sosiaalisen alamäen pelkoon, oikeistopopulismi tarjoaa kansallista identtiteettiä ja nationalismia arkipäivän katkeria kokemuksia pehmentämään. Joka saadaan sillä, että poistetaan epäkansalliset elementit keskuudestaan. Epäkansallisia elementtejä ovat paitsi maahanmuuttajat, myös erilaiset sosiaalipummit. Oikeistopopulismi kuvaakin hyvinvointivaltion usein riistäjänä, joka jakaa työssäkäyvien tuottamaa vaurautta työttömille ja muille sosiaaliturvan varasssa eläville. Epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteita lietsotaan kehittämällä myyttejä etuuksia kahmivista pakolaisista ja sossuhuijareista. Tästä itsekkäästä hyvinvointisovinismista käsin perussuomalaiset tulkitsevat myös eurokriisiä: taustalla on välimeren kansojen tuhlailu, ei suinkaan finansipääoman ja pankkien valta, kapitalismin yleisestä kriisistä puhumattakaan. Kun sosiaalidemokraatit kautta euroopan siirtyivät uusliberalismin linjoille, alkoi pettynyt työväestö etsiä uusia poliittisia kanavia. Mutta kuten tiedetään ei oikeistopopulismi haasta uusliberalistista kapitalismia. Vaan korostaa uusliberalistisia hyveitä, kuten kilpailukulttuuria, innovatiivisyyden pakkoa ja yrittäjyyttä. Oikeistopopulismi ei myöskään kiistä globaalia kilpailua, vaan vaatii uhrautumista kilpailukyvyn vuoksi. Vasemmiston kannalta on kohtalon kysymys, kykeneekö se vastaamaan oikeistopopulismin asettamaan haasteeseen. Se ei tule onnistumaan, jos jatketaan oikeistolaista, eriarvoistamaa politiikkaa. Esimerkkejä ei tarvitse hakea kauenpaa kuin Lipposen hallituksen tai nykyisen kokoomusvetoisen sixpackin politiikasta. He ajavat alas hyvinvointiyhteiskuntaa, romuttavat työttömyysturvaa ja ajavat alas palkkoja. Tämä on syrjäyttänyt valtavia massoja yhteiskunnan ulkopuolelle ja luonut pohjaa oikeistolaisuuden nousulle. Vasemmiston pitää tarttua yhteiskunnallisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun, muuten vasemmisto häviää taistelun.