Suomessa julkisten hankintojen ohella yhdeksi säätöventtiiliksi otettiin tulopolitiikka. Sillä pyrittiin pitämään palkankorotukset sopivalla tasolla pääoman tuottovaatimuksiin nähden – eli riittävän alhaisina. Malliin kuului, että hallitus osallistui työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen ohella neuvotteluihin, “kolmikantaan”. Hallitus tarjosi onnistuneen sopimuksen kruunuksi “sosiaalipakettia” tai muita uudistuksia.
60-luvulla oli Suomessa käynnissä raju rakennemuutos, kun ihmiset muuttivat joukoittain maaseudulta kaupunkeihin ja palkkatyöläisten osuus väestöstä kasvoi. Samanaikaisesti oli “pyritty kansainvälisen työnjaon lisäämiseen ja taloudellisen kasvun nopeuttamiseen liberalisoimalla ulkomaakauppaa”, ja näin “kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttäminen” muodostui entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi.
Tulopolitiikan käyttöönottoa jarrutti maan poliittinen tilanne, kun sosialidemokraattinen ja SAK:lainen työväenliike oli vuoden 1956 yleislakon jälkeen jakaantunut kilpaileviin järjestöihin. Vuonna 1966 muodostettu vasemmiston ja maalaisliiton hallitus kuitenkin tasoitti tietä yhdistymiselle. Poikkeuksellisesti myös kommunistit oli nyt vedetty mukaan kantamaan hallitusvastuun raskasta taakkaa. Tässä tilanteessa teollisuuden edustajat kannattivat miltei yksimielisesti tulopolitiikan käyttöönottoa, sillä sen uskottiin parantavan yritysten kilpailukykyä ja kannattavuutta.
Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu Suomessa, Liinamaa I, syntyi 1969.
Tulopolitiikkaa perusteltiin välttämättömyyksillä. Milloin välttämättömyys johtui edellisen vuoden devalvaatiosta, milloin öljykriisistä, milloin kasvaneesta työttömyydestä.
Samaa välttämättömyyspuhetta on havaittavissa nykyäänkin. Tiettyihin ratkaisuihin pakottaa edelleenkin globalisoituva talous ja huoli kansainvälisestä kilpailukyvystä. Nyt vain näitä perusteluita käytetään tulopolitiikasta irtautumiseen. Se johtuu siitä, että maailma on tosiaan muuttunut.
Työnantajat haluavat nyt viedä palkkaneuvottelut työpaikkatasolle ja kasvattaa palkan henkilökohtaisesti määräytyvää osuutta. Tämä on käynyt mahdolliseksi, EU-jäsenyyden myötä työnantajien kiristäessä ay-liikettä tuotannon alasajolla ja halpatyövoiman maahantuonnilla. Ay-liikkeellä ei ole toimintaa suuntaavaa kompassia, vaan se alistuu pikku nurinan jälkeen muiden asettamiin tavoitteisiin.
Neuvottomuus on käynyt hyvin ilmi ay-johtajien toimista. Vaikka Metalliliiton liittokokouksessa 2004 päätettiin paikallisen sopimisen lisäämistä vastaan, liiton johto kuitenkin sopi asiasta vuoden 2007 TES-neuvotteluissa. Vappupuheissaan SAK:n johtajat tarjosivat työnantajille väljempiä raamisopimuksia, jos he vain suostuisivat pysymään tupopöydässä.
Suomalaisen ay-liikkeen ja vasemmiston edessä olevat haasteet ovat varsinkin EU-jäsenyyden myötä kasvaneet, mutta niihin vastaaminen on koostunut lähinnä jarrutuspolitiikasta. Palkkatulojen osuus kansantulosta on 90-luvulta lähtien kutistunut ja pääoman osuus noussut.
EU-jäsenyyden myötä hyvinvointivaltion rakentaminen yhdessä maassa on osoittautunut mahdottomuudeksi. Suomalainen malli on aina perustunut sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja kommunismia pelkäävän työnantajaleirin kansalliseen yhteistyöhön, mutta tälle ei enää ole edellytyksiä. Työnantajat ovat sen jo oivaltaneet.
Jos ay-liike haluaa samanaikaisesti ulosmitata pörssikapitalistien voitot ja pitää kiinni palkkatasa-arvosta, on otettava tavoitteeksi “tupo vai liittokierros” -tyylisen mallin ylittäminen. Yhteiskunnan on otettava tuotannon organisointi käsiinsä, jolloin kaikkien palkat voidaan maksaa yhteisestä pussista.
Jos omistajia ei tarvita enää edes palkanmaksuun, tarvitaanko heitä sitten enää mihinkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti