Suomen 1990-luvun suuri lama aloitti vähittäisen kehityskulun, jonka tuloksena perustavanlaatuiset menestystekijämme ovat rapautumassa. Lamaa alkoivat hyödyntää hyvinvointivaltiota ideologisista syistä vierastavat. Suomeen oli vuosikymmenien aikana kerääntynyt runsaasti voimia, jotka pitivät hyvinvointivaltion ideaa ärsyttävänä. Ajatus kansalaisten tasa-arvoisesta kohtelusta varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta ei ollut kaikkien mieleen. Peruskoulu tulkittiin ”tasapäistäjäksi”. Maakuntakeskuksiin perustetut korkeakoulut arvioitiin liian pieniksi, Etelä-Suomen yliopistojen resurssien ryöstäjiksi.
Kun sosialismi romahti ja laman seurausten hoitaminen vaati paljon rahaa, aika oli kypsä vastaiskulle. Myös tutkijat tulivat avuksi. Ja ulkoiseen hallintoon lanseerattiin uudenlainen oppi, jota alettiin kutsua nimellä New Public Management. Sen perusajatuksena on tarkastella julkista sektoria kuten yrityksiä. Valtion ja kuntien organisaatioissa tulee pyrkiä henkilöstön vähennyksiin ja tehokkuutta piiskaaviin johtamisjärjestelmiin. Toimintoja on myös ulkoistettava ja yksityistettävä.
Asiaan kuului myös valtionhallinnon monien yksiköiden muuntaminen ”yrityksiksi”. Esimerkkejä tästä ovat Valtion Rautatiet sekä Posti-ja Telelaitos.
Myös vuonna 2005 tohinalla aloitettu kunta-ja palvelurakenneuudistus liittyy samaan ketjuun.
Kuntien palvelurakenteet ja itse kunnat arvioitiin tehottomiksi. Tarvitaan isompia kuntia sekä tehokkaampia ja suurempia palveluyksiköitä. Ainoastaan suuruuden logiikka voi pelastaa Suomen kilpailukyvyn ja kansalaisten hyvän elämän. Minkäänlaista tieteellistä näyttöä tämän teesin perustaksi ei ole koskaan esitetty. Suuruuden logiikan edustajat eivät ole myöskään kertoneet, minkälaisia vaikutuksia maan eri osien asukkaiden elämään halutuilla muutoksilla olisi.
Prosessi on kuitenkin käynnissä. Peruskouluja lakkautetaan ja lukioita yhdistetään mammuteiksi. Opetukseen sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin tarkoitettuja määrärahoja leikataan. Päätökset sanellaan ylhäältä. Etenkin kuntien työntekijöiden keskuudessa pelko on niin suurta, että kriittistä keskustelua ei uskalleta käydä. Johtavat viranhaltijat lymyävät raukkamaisesti usean hallintoportaan etäisyydellä eturintaman työntekijöistä. Talous sanelee päätökset. Politiikka on kuolemassa.
Työntekijöitä piiskataan alati vaihtuvilla kehittämishankkeilla, joiden ideaa ei kukaan osaa kertoa. Muutoksesta ja epävarmuuden lietsomisesta on tullut itsetarkoitus. Uuskieli kukkii. Rakenteellinen kehittäminen tarkoittaa leikkauksia ja neuvotteluja henkilöstön vähentämisestä. Uusi palkkausjärjestelmä tarkoittaa työntekijöiden kilpailuttamista keskenään, kyräilyn ja epäsovun kasvua sekä esimiesten mielivallan voimistumista. Yhteisöllisyys ja ilo ovat työelämästä katoamassa. Jäljelle jää selviäminen päivästä toiseen, viikonlopusta toiseen, kesälomasta toiseen. Näinkö syntyy uusia Nokioita?
Yhteiskuntaa ei nähdä kokonaisuutena, vaan erilaiset tulosyksiköt noudattavat toisistaan ja kansalaisistaan välittämättä omia logiikoitaan. Hyviä esimerkkejä tästä ovat VR ja Ratahallintokeskus, joiden johtajat ilmoittavat ylpeinä, että heidän vastuulla ei ole aluekehityksestä huolehtiminen. Kuitenkin rataverkko on rakennettu tähän maahan yhdistämään eri alueita ja takaamaan tasaveroisen liikkumisen edellytykset eri alueiden asukkaille ja yrityksille. Rataverkko ja junat ovat yhteistä omaisuutta. Mikäli VR:n ja Ratahallintokeskuksen annetaan jatkaa samaa rataa, ajavat ne alas henkilöliikenteen suuresta osasta maata. Jäljelle jää pari pohjoinen – etelä-reittiä ja ehkä Turun ja Helsingin välinen rantarata.
Mikäli Vaasan seudulla ei viimein herätä kunnolla, uhkaa henkilöliikenne loppua Vaasan radalta kymmenen vuoden kuluessa. Tämän uhkan torjumiseksi voisi Pohjanmaalta lähteä isompikin joukko kansalaisia ja päättäjiä Helsingin herroja tapaamaan. Mielellään samassa junassa.
